Syksy ja kurakelit...

... jee todella kivaa, no ei todellakaan. Aamulla kun herää on pimeää, koiran kusetukselle pitää vetää niskaansa kaikki mahdolliset heijastimet ja heijastinliivit niin itselle kuin koirallekin, mikään otsalamppu/taskulamppu ei pysty läpäisemään tätä läpitunkevaa pimeyttä, jonka lisäksi pitää vielä sataa vettäkin joka ilmansuunnasta ja vaakatasossa. Niin ja illalla ihan sama juttu. Koira katsoo minua kuin pehmustetusta kopista karannutta, ettei voi olla totta, tuonne sateeseenko taas pitää mennä. Kummallista sinänsä, koska Nappi pitää uimisesta, se tuli näin syksyllä todistettua, kun herra päätti ottaa sammakon kanssa uintikisat läheisellä lammella. Molskis vain kun se pulahti uimaan, ei epäröinnin hetkeäkään. Mutta vesisade, ei voisi vähempää koiruutta kiinnostaa ulkoilu.
Lisäksi joutuu kehittelemään uutta aamupissalenkkiä, tuolla naapurin suulin alla kun majailee se supiyhdyskunta ja mäyräperhe samoin, sattui eräänä iltana mäyrä autonvaloihin siinä suulin kohdalla. Eihän siinä ehdi mitenkään asioitaan tekemään, kun haisee mäyrät ja supit sulassa sovussa tai sekasotkussa.
Toiseen suuntaan jos lähtee tulee vastaan kissan hajuja, ja taas hetkenmatkan kuluttua luultavasti supinpesä, kun asioitten tekemisestä ei tule siinäkään kohtaa mitään, kun koira muistuttaa ulkomuodoltaan maamyyrää.

Nappi on pian ollut meillä kuukauden, tuntuu kuin se olisi ollut meillä aina. Onhan tähän kuukauteen mahtunut kaikkea ei niin kivaa koiranomistajuuttakin, kuten merkatut ovenpielet ja muutamat läjät lattialla, sekä mielenosoituskusaisut. Kyllä, sanokoot koiranmielen tuntijat mitä lystäävät kettari osoittaa mieltään. Nappi sai kerran takalistolleen kun maistoi miltä meidän kissa maistuu, kissa jotenkin häkeltyi eikä edes tajunnut käpälällä huitaista, no minun piti se sitten hoitaa kissan puolesta. Eipä aikaakaan niin Nappi nosti jalkaansa, lorotti lattialle ja katsoi suoraan minuun, kuitenkin ulkoilusta oli aikaa vain puolisentuntia ja silloin oli aivan varmasti tehty kaikki asiat. Toinen kerta ei voinut enää olla sattumaa. Meidän juniori heitti sellaisen voltin tuohon keittiön lattialle, että minulta jäi yksi jos toinenkin sydämenlyönti väliin. Pää siinä tietyst otti ensituntumaa lattiaan ja kuhmua tuuppasi otsaan, joten lohduttelua, sylittelyä ja puhaltelua, Nappi tietysti pyrki myös lohduttamaan, mutta hätistin sen pois, eipä aikaakaan kun Nappi nosti jalkaansa ja taas suoraan minuun katsoen lorotti keittiön lattialle. Ja koirat muka eivät osaa osoittaa mieltään, my arse, sanon minä. Tuo ainakin osaa.
Kummastelin alkuun, että mitä ihmettä Napin kanssa on touhuttu vanhassa kodissa, kun se ei leiki, kettari on todella leikkisä koira, mutta Nappi ei perustanut palloista eikä kepeistä, joita meidän vanhat kettarit jaksoivat noutaa 24/7. Takinhupun turkisreunus sai sentään jotain eloa Nappiin, villalanka vyyhti kiinnosti myös, mutta vähän turhan vaarallinen kapistus leikkiin. Röhköpossu sai sitten eloa Nappiin, röhköpossun elo päättyi Napin käsittelyssä noin 20 minuutissa, ei röhki enää ei.
Solmuköysi kiinnostaa myös joskus, siitä todisteena näin lopuksi köydenvetokuvaa mallia terrieri.

Kyllä Napista vielä kunnon terrieri kasvaa, kun meillä asuu :)