Miksi sileäkarvainen kettuterrieri

Lapset joskus kysyivät, miksi silloin aikoinaan valitsimme koiraksi sileäkarvaisen kettuterrierin? Muistan kun aloimme koiraa harkitsemaan, oli selvää että jokin metsästyskoirarotu sen on oltava, mies käy metsällä peura- ja jänismetsällä lähinnä, joskus sorsastamassa. En jotenkin nähnyt meitä tiibetinspanielin omistajina :)

Silloin ei ajokoira tullut kyseeseen, asuimme kerrostalossa keskellä Hervantaa, joten jokin pienempi rotu. Huutelin koirakirjasta isännälle koirarotuja, karkeakarvainen mäyräkoira, 'sillä on niin lyhyet jalat' kuului isännän vastaus,  karkeakarvainen kettuterrieri, kauhea trimmaaminen tuumasin itse, käänsin sivua... 'hei mikäs tää on, on kyllä vekkulin näköinen koira' sileäkarvainen kettuterrieri, ikinä kuullutkaan tollasesta. Luin siitä koirakirjasta rodusta kaiken ja seuraavasta samoin ja seuraavasta. 'Tämä se on' sanoin isännälle, 'ai mikä' kuului jostain sohvan uumenista, 'no tällanen sileäkarvainen kettuterrieri, kato nyt miten kaunis koira se on, ei mikään kovin iso, mutta ei kauhean pienikään, ei tarvii trimmata, paitsi jos sattuu näyttelyt kiinnostamaan ja koiralla on pidempi karva. Sä voisit sen kanssa mennä kettuja pyytämään.' Isäntä katseli aikansa kirjaa ja totes,'vois muuten olla aika jees otus' :)

Kuinkas ollakaan keltaisessa pörssissä oli seuraavana viikonloppuna ilmoitus "7kk ikäinen sk.kettuterrieri narttu etsii omaa kotia." Minähän pöräytin Transitin sinä viikonloppuna Lemun-kuntaan, tarkoituksena vain katsastaa tuo pentu, ja siellä minua juoksi vastaan Amanda. Amandan kasvattaja sanoi Amandan jääneen siihen olemaan vähän vahingossa, sillä kun oli napatyrä ja jotenkin silloin ostajat sitä karsastivat. Menimme sisälle ja kahvipöydässä istuessamme Amanda käpertyi minun jalkojeni päälle nukkumaan ja samalla sydämeen. Niin siinä siis kävi, koira valitsi minut eikä toisin päin. Kas kummaa, tulin vain katsomaan koiraa, mutta lähdin kotiin koiran kanssa :)

Amanda 'Manta' 11kk

 Saimme kuulla joka puolelta, miten terrieri hajottaa kaiken, haukkua räksyttää kaikille, repii ohikulkijoiden housunlahkeet ja mitä vielä kaikkea yksi pieni koira voisikaan saada aikaan... Amanda torpedoi kaikki nuo puheet, mitään se ei rikkonut, haukkui vasta vuoden vanhana ensimmäisen kerran, pelästyi sitä ääntä itsekin, kenekään vaatteita ei tarvinnut paikkailla.

Amanda kulki meillä joka paikassa mukana, autossa se oli ennen kuin itse sinne ehti astumaan. Se ymmärsi puhetta, kun sanoimme 'jaahas kyllä kai...' hyppi Amanda jo oven takana valmiina lähtemään kotiin. Pissalle se meni käskystä, vaikkei sillä välttämättä hätää olisi ollutkaan. Jos kysyi 'kuka tuli' se juoksi kuuntelemaan oven taakse pää kallellaan.

Pallon ja keppien nouto oli Mantan lempipuuhaa

 Kun ensimmäinen lapsemme syntyi Amandan ollessa 5-vuotias, jännitti jonkin verran kun kotiuduimme sairaalasta. Amanda tuli tutkimaan tulokasta sängylle imettäessäni vauvaa, nuuskaisi, lipaisi ja asettui makaamaan minun jalkoihini. Siihen se asettui joka kerta, kun vauvaa imetin. Itkuhälytintä emme olisi tarvinneet ollenkaan, Amanda makasi vaunujen vieressä ulkona ja tiesin ennen kuin itkuhälyttimestä kuului pihaustakaa vauvan herännen, kun Amanda nousi seisomaan vaunujen vieressä ja katsoi vaunuja ja vuoroin keittiön ikkunaa. Muutenkin Amanda vahti lapsia, enemmän kuin metsästysrotuiselta koiralta odottaisi.

Amanda sai kahdet pennut naapurin sekarotuisen terrierin kanssa, ensimmäisistä pennuista jätimme itselle Fannin. Isäntä sanoi 'jos pennuista yksi on sellainen mustapäinen, se jätetään itselle', toiseksi viimeinen oli sellainen. Fanni ei luonteeltaan muistuttanut emoaa yhtään, se oli itsepäinen, se räksytti ja kävi kyllä sillepäälle sattuessaan housunpunttiin kiinni.

Fanni 4viikkoa

Fanni myös tappeli erittäin mielellään ja Amandan ollessa 9 vuotias Fanni tappeli emonsa kanssa verissä päin, kumpikaan ei alistunut, jolloin appeni sanoi ottavansa Amandan heille. Joten meille jäi Fanni ja Amanda lähti anoppilaan. Amanda ikävöi kovasti, kerran se kuuli puhelimessa minun ääneni ja alkoi ulvomaan. Amanda tuli apen kanssa käymään meillä usein ja tottui anoppilassa asumiseen.

Muutaman ajan kuluttua aloimme kummastelemaan Amandan törmäilyjä huonekaluihin ja pimeän pelkoa ja appi kuljetti sen eläinlääkärissä, diagnoosi Amandan toinen silmä oli sokea ja toinenkin jo pahasti sokeutumassa, sekä diabetes :( Amanda reagoi tuskin ollenkaan diabetekseen annettuun lääkitykseen ja uuteen ruokavalioon, sen kunto heikkeni nopeasti. Teimme raskaan päätöksen ja Amanda nukutettiin viimeiseen uneen 11,5 vuoden ikäisenä.


Fanni, vaikkei ollutkaan emonsa kaltainen pehmeäluontoinen jatkoi meillä kuitenkin terrierikantaa :) Fannissa oli karkeakarvaista kettuterrieriä ja saksan metsäsätysterrieriä, ehkä sieltä juonsi sen itsepäisyys. Ulkomuodoltaan Fanni oli kuin ilmetty sileäkarvainen kettuterrieri, hieman ehkä isokokoisempi, säkäkorkeudeltaan se oli 45cm, kun Nappi on vain 40cm ja on kuitenkin uros.

Kuvassa Fanni 9 vuotiaana, harmaantuneena jo kuonostaan. Fannin päästäminen maukkaampien puruluiden taivaaseen oli edessä kohta kuvan oton jälkeen. Oi voi, tippa tulee silmäkulmaan, *niisk*
Kolme vuotta elimme vain ajokoirataloudessa, mutta kun sileäkarvaisen kettuterrierin kerran päästää sydämeensä, ei sitä sieltä saa pois. Kokoajan mieteimme kettuterrierin ottamista ja nythän meillä se on :)
Onhan Suomen ajokoira ihana rotu, toinen lempikoiraroduistani, mutta terrieri on vain luonteeltaan niin vekkuli :)